Älä laihduta

Hei Sinä,
lumoava. 

6.5. järjestetyn Älä laihduta- päivän sytyttämänä tulen jakamaan tämän toukokuun ajan ajatuksia, faktoja, tuntemuksia ja pohdintoja siitä miksi Sinä, minä,
miksi me voimme luottaa tähän kehoon, sen tuntemuksiin, pyyntöihin, kaipuuseen ja viisauteen.

Miksi hyvään oloon ei tarvita yhtään kuuria,
tiukkaa sääntökirjaa eikä varsinkaan
näännyttämistä, kieltämistä tai kurittamista.

Niin, ei varsinkaan laihduttamista. 

Tervetuloa laihduttamattomuuden tälle puolelle –
Mittamaattoman ihanan kehon maailmaan.

 

 

*****

Milloin olet viimeksi huomannut ajattelevasi, ehkäpä peilin edessä seistessäsi,
kulmia kurtistaessasi ja syvään huokaistessasi:
”Pitäisiköhän mun laihduttaa?”
Sanan laihduttaa voit tässä korvata myös mm. termeillä
”kiinteytyä”, ”saada itseni kesäkuntoon” tai,
klassikolla, ”ottaa  itseäni niskasta kiinni”.

Tarkkaa päivää omasta elämästäni en muista, mutta tilanteen kyllä.
Oman taustani, kuin myös työni kautta olen nähnyt pohjattoman perusteellisesti sen,
miten laihdutus on vastaus, nyt, huomenna ja ikuisesti ei-yhtään-mihinkään.
En voi esittää edes kuvittelevani, että se muuttaisi elämääni parempaan suuntaan.
Ja silti on yhä hetkiä,  hetkiä ei niin kaukana menneisyydessä, jolloin tuo ajatus on puskenut tiensä mieleeni.
Hetkiä, jolloin olen katsonut itseäni peilistä, kaikki ihan väärän kokoista ja muotoista,
silmät virheiden löytämisen taidossa äärimmilleen viritettynä ja mietin
– Mitä jos?
Lapsenkaltaisen ajatuksen jossain syvällä, kaiken järjen tavoittamattomissa,
ja silti välillä niin vahvasti elämääni ohjaavassa paikassa
voisi kiinteyttää jotenkin näin:

”Ehkä jos minä laihtuisin,
ehkä jos minä olisin jotenkin hoikempi tai kiinteämpi tai lihaksikkaampi tai kurvikkaampi,
niin ehkä sitten Sinä,
niin ehkä sitten te
ehkä sitten rakastaisitte minua.
Ehkä rakastaisitte,
sittenkin.” 

Hyvin harvoin silloin, kun kuulen naisten ympärilläni puhuvan laihduttamisesta,
tuntuu tuo puhe minun korviini siltä, että he puhuvat oikeasti laihduttamisesta.
Ajatus laihtumisesta kun kantaa mukanaan useimmiten monenlaisia taikavoimia:

”Sitten, kun mä vaan laihdutan nää x kiloa, niin sitten…
….mulla on hyvä olla kehossani”
…mä olen taas itsevarma ja rohkea”
…mä uskallan taas riisuutua toisen edessä”
…pukeudun kyllä ihan miten haluan ja katson ihmisiä silmiin!”
ja se,
pohjimmainen, perimmäinen,
uskon,
minulle, sinulle tavalla tai toisella yhteinen:

”Sitten minä kelpaan.
Hänelle.
Sinulle.
Tälle maailmalle.
Itselleni.”

Tavallaan toivoisinkin,
että tämä olisi totta.
Että olisikin olemassa näin yksinkertainen ja käytännöllinen vastaus.
Että kaikki mitä meidän tarvitsisi tehdä päästäksemme eroon itseinhosta,
riittämättömyyden tunteestamme ja aidon itserakkauden puutteesta olisi tiputtaa kilo,
kaksi tai kolmekymmentä.
Jos tämä olisikin totta,
jos laihdutus ihan tosi olisi vastaus näihin valtavan kipeisiin haasteisiin ja tuhoisiin voimiin,
olisin minä tälläkin hetkellä kadunkulmassa jakamassa innoissani laihdutusvinkkejä.

Jos laihdutus olisi vastaus riittämättömyyden tunteeseemme, 
siihen,
ettemme ole kotona omassa kehossamme, 
siihen,
miten kohtelemme itseämme välinpitämättömästi,
emmekä kykene hyväksymään,
saati sitten rakastamaan itseämme tavalla, 
jonka ihan jokaikinen meistä ansaitsee, 
olisin ensimmäisenä liputtamassa kovaa ja korkealta
tämän puolesta. 

Mutta kun se ei ole. 
Suurimman osan ajasta laihduttaminen on jotain täydesti päinvastaista.

Itseään ei voi kurittaa,
pakottaa,
kieltää tai näännyttää voimaan hyvin.

Emme myöskään tule koskaan laihtumaan
emme kiinteytymään,
detoxaamaan tai tekemään tarpeeksi montaa jalkakyykkyä
tullaksemme rakkauden arvoisiksi.

Emme,
sillä
laihtumisella ja rakastettavuudella
ei ole yhtään mitään tekemistä toistensa kanssa.

 

Rakkaudella ja kehon muutoksella – näillä voi olla.
Voi hyvin olla, että kun alamme rakastamaan omaa kehoamme yhä syvemmin,
kun alamme kuuntelemaan tätä yhä tarkemmin
ja hoivaamaan tätä yhä hellemmin,
voi tosiaan olla,
että kehomme paino,
muoto tai ulkoiset ominaisuudet sattavat tällöin muuttuakin.
Voi hyvin olla, että nämä muuttuvat, suuntaan tai toiseen,
aivan sen mukaan, missä oman kehomme hyvänolonasema todella onkaan
(ei, kaikkien meidän kehomme eivät todella ole suunnitellut kukoistamaan koossa XS).

En ole koskaan ollut niin kaukana rakkaudesta,
kun silloin, kun painoin elämässäni kaikista vähiten.
En ole koskaan ollut niin syvällä itseinhossa,
niin eksyksissä omasta itsevarmuudestani.
Tiedän, luissa ja ytimissäni,
että oli kysymys mikä tahansa,
vastaus ei löydy erimuotoisesta tai erikokoisesta kehosta.

Oli kysymys mikä tahansa,
vastaus löytyy aina, kysymällä itseltäni, lempeästi, kunniottavasti:

”Mitä minä tarvitsen nyt voidakseni hyvin? 
Mitä minä tarvitsen nyt voidakseni olla tässä tilanteessa se ihminen,
joka todella tahdon olla?”

Oli kysymys mikä tahansa,
vastaus löytyy minulle,
aina, yksinkertaisesti
Rakkaudesta.

Rakkaudesta tähän kehoon,
tähän elämään,
itseeni ja toisiin. 

Ei välttämättä tässä järjestyksessä,
mutta mitä tulee hyvään oloon,
mitä tulee rakkauteen,
aitoon, rehelliseen,
ei yksikään näistä ole vahvimmillaan,
hyvää tekevimmillään, ilman ihan jokaisen toisen läsnäoloa.

Minä en tule koskaan laihtumaan tarpeeksi ollakseni sinun rakkautesi arvoinen.
Sinulla ei tule ole koskaan olemaan niin täydellistä takapuolta,
että tämän myötä olisit ansainnut minun rakkauteni.
Rakkaus kuuluu meille molemmille,
täysin kehomme koosta ja muodosta huolimatta,
riippumatta,
roikkumatta.

Sinun kehosi,
minun kehoni,
juuri näin,
on täydellinen rakastettavaksi.
Ihan ja oikeastaan, 
sitä varten luotu.