Ole kiltti. Älä laihduta. Sano kyllä.

Ystäväni kysyi minulta vinkkiä uudelle vuodelle siihen, miten omaa kehoansa voisi alkaa arvostamaan vähän enemmän.
Miten voisi ihan vaan voida vähän paremmin.
Katsoa itseään vähän lempeämmin. 

Myöhäisillan unihiekat silmissä, pähkinäkeksiä poskessa olin hetken hiljaa,

ja päädyin sitten valitsemaan kuusi yksinkertaista sanaa:

”Ole kiltti. 
Älä laihduta. 
Sano kyllä.”

Ole kiltti.
Joka päivä,
ihan joka hetki,
tämä keho tekee parhaansa ollakseen puolellani.
Se uudistaa ja parantaa, putsaa ja vahvistaa, puolustaa ja elvyttää minkä vain kykenee.
Se toimii näin silloinkin, ja usein erityisesti juurikin silloin, kun olen itse sitä mieltä,
että olemme ihan sukset ristissä:
kun keho uupunut vaikka tahtoisin tehdä ja tehdä
tai kun sen kipu pysäyttää minut kun tahtoisin vain mennä ja mennä.

Olen kiltti.
Parhaani mukaan.
Annan keholleni, niin hyvin kuin vain osaan, sitä mitä se kertoo tarvitsevansa.
Ja se kyllä kertoo.
Keho kertoo väsymättä,  eikä sen kieli ole juuri ollenkaan niin monimutkainen
kuin mitä välillä tästä uskomme.
”Lepoa, Vettä”,
se kuiskaa pehmeästi. 
”Ruokaa: vihreää, lämmintä, pehmeää, raikasta, suolaista, makeaa”,
se kertoo kärsivällisesti. 
”Liikettä – nopeaa, pehmeää, voimakasta, venyvää, hidastavaa, virkistävää”,
se vihjaa lämpimästi.
”Lämpöä, lempeyttä, kosketusta”
se pyytää kauniisti.

Opettelen, päivä päivältä käyttämään kehoni kuunteluun aina vain
vähän vähemmän päätä ja vähän enemmän vatsanpohjatuntumaa.

Vannon kaikessa kehosta huolenpidossani ehdottoman epätäydellisyyden nimeen.
Ja olen ihan vaan
kiltti. 


Älä laihduta.
Kaikki se, minkä kuvittelemme odottavan siellä, missä painamme ”x-kiloa vähemmän
on löydettävissä
kestävämmin, syvemmin ja ehdottomasti,
väkivallattomammin

sen kautta, 
miten löydämme tapamme,
vähä vähältä,
välittää itsestämme ja kehostamme, vähän enemmän

Sama pätee kaikkeen siihen ”itsestämme huolenpitoon”, 
jonka onnistumisen mittari on muutos kehomme ulkoisessa,
oli se sitten painossa, muodossa tai mitassa. 

”Niin, niin mutta”, sanoo minulle moni, ”sitten, kun olen vähän laihempi/kiinteämpi/pyöreäpakaraisempi
minun on helpompi pitää itsestäni sellaisena kuin olen”.
Tällainen ehdollinen rakkaus toimii kehon kanssa aivan yhtä hyvin kuin parisuhteessa ja ystävyyssuhteessa:
”Meidän suhteemme tulee olemaan täydellisen rakkaudellinen, kun sinä vaan ensin muutut”.
Niin. Juu. Ei. 

Hyvässä ja haastavassa, olemme liitossa kehomme kanssa elämämme loppuun asti.
Mitä jos pyrkisimme suomaan, luomaan, tahtomaan,
pienin pienin hetki hetkeltä tehtävin valinnoin kehollemme hyvää oloa, tässä ja nyt.

Tälle keholle.
Juuri tällaisena.
Tässä ja nyt.

Kehomme muutos ei johda hyvään oloon. 
Mutta jos muutos on keholle aidosti tarpeen,
hyvä olo, varjeltu, hellästi huolehdittu, 

johtaa tähän,
väistämättä. 

Sano kyllä
Tähän tarvitaan jonkin verran luottamusta,

hitusen harjoitusta
ja alkuunsa mahdollisesti montaa opittua ja totuttua vasteen kulkemista
mutta olen täysin vakuuttunut siitä, 
ja tie aitoon, 
syvään, 
pakottomaan ja kestävään hyvään oloon löytyy sen kautta, 
että opimme sanomaan kehollemme, 
aina ja uudestaan
kyllä.

Käytämme tuskallisen ison ajan elämästämme,
osan energiastamme ja määrän ajatuksistamme siihen,
että sanomme
kehollemme,
sen kaipauksille, mieliteoille ja kutsuille:

”Ei”

Meillä on varaa luottaa vähän enemmän.
Meillä on varaa antaa periksi,
niin kuin keho antaa rakastavan kosketuksen alla,
vähän rohkeammin.

Kun seuraavan kerran pohdit työpäivän jälkeen lähtisitkö kävelylle vai uimaan vaiko kotiin vetämään pitkiä päiväunia,
pysähdy hetkeksi kuuntelemaan kehoa,
tunnustelemaan sitä,
mitä kohti tämä sinua ohjaa.
Kun pohdit lounastunnilla sitä, mitä valitsisit vitriinistä, 
ota muutama rauhaisa hengitys ja kuulostele, sitä, 
mikä sinun kehollesi juuri nyt tuntuisi hyvältä.
Pysähdy aistimaan sitä,
missä tänään on hyvänolon pohjoinen, 

ei siksi, että  pitäisi olla, 
vaan siksi, että juuri tuo vaihtoehto tuntuu juuri tänään siltä, 
mitä juuri Sinun kehosi tarvitsee.

Uskalla sanoa kyllä sille, mihin kehosi sinua ohjaa,
mitä se pehmeästi pyytää
ja valmistaudu löytämään hyvä olo –
ei ulkoisesti täydellinen, 

ei yli-inhimillisen optimaalinen, 
mutta kokonaisvaltainen, 
lämmin ja alati vahvistuva, 
vastustamattoman hehkuva –
Kyllä. 

******

Psst! 

Kokonaisvaltaisesta, kehoa kuuntelevasta hyvästä olosta ja vastustamattomasta hehkusta
jatkamme syvää ja hyvää tekevää keskustelua huomenna perjantaina 20.1. Keidas by Lumo:ssa
järjestettävästä Omalempi-illassa  klo 18-20.00  
Mukaan mahtuu vielä muutama osallistuja!
Lisätietoja tapahtumasta löydät täältä  ja ilmoittautua voit suoraan osoitteeseen info@keidasbylumo.fi.

Aiheessa Aiheeton | Kirjoita kommentti

Luotan ja rakastan – siis tuotan pettymyksiä

“Sinun ei tarvitse pitää huolta minusta. Pidä huolta sinusta. Ja jos tahdot, pidä huolta meistä”.

Mies sanoo tämän minulle hitusen turhautuneena, hammastaan purren.
Olemme istuneet vastatusten toista tuntia, keskustelleet tai “vääntäneet”, niin kuin jossain päin Suomea sanotaan, parisuhteen tästä tai tuosta.  Ilta on jo myöhällä ja väsymyksessäni olen lipsahtanut. Lipsahtanut siihen vanhaan tuttuun paikkaan, jossa minä olen koko elämäni ollut niin kovin taitava: ennakoimaan, arvioimaan ja ennen kaikkea, huolehtimaan toisen tarpeista ja tunteista.

Tai siis tavallaan. Tavallaan minä huolehdin toisen tarpeista ja tunteista. Siltä se voi näyttää. Siltä se voi kuulostaakin. Mutta kun ollaan rehellisiä, eikä edes ihan niin kamalan, se, jonka tunteiden satuttamista vastaan kaikista sitkeimmin taistelen kaikessa muista huolehtimisessani, olen minä itse. Minä nimittäin pelkään, kammoan enemmän kuin miltei mitään muuta sitä painavaa, teräväkulmaista, upottavaa tunnetta vatsanpohjassani, joka syntyy siitä, kun joku lähelläni pettyy.

Tarina siitä, miten minä kasvoin aikoinani ihmiseksi, joka koittaa viimeiseen asti suojella läheisiään heidän negatiivisilta tunteiltaan ei ole mitenkään kovinkaan erityinen. Se on yksi osa voimakasta herkkyyttä ja toinen perheympäristöä, jossa tunteista ei puhuttu, saati sitten avoimesti kohdattu. Se on iso annos pelkoa ja levottomuutta siitä, että ne, joiden käsissä on vastuu ja valta huolehtia minusta,  monin tavoin niin avuttomasta lapsesta, eivät kaiken sen haastavan ja raskaan lomassa, joka pinnan alta oli niin vahvasti aistittavissa, kykenisi huolehtimaan itse itsestään.
Ja se on aimo kauhallinen häpeää ja itseinhoa, sellaista,
joka sai minut uskomaan, että ainoastaan muuttumalla siksi,
mitä kaikki muut minusta toivovat, saattaisin tulla,
edes hetkeksi,
rakastetuksi.

Joten minä opin yrittämään, tekemään ihan vaan kaikkeni,
muuttamaan ihan vaan kaiken itsessäni,
jotta kaikilla olisi hyvä olo koko ajan, mieluiten aina.
Ja yhä minä yritän, yritän sitä vimmaisemmin mitä vähemmän kotona ja turvassa itsessäni olen.
Yritän miellyttää, yritän ennakoida toisen toiveita ja odotuksia, yritän olla se,
joksi hän minut kuvittelee, antaa sitä, mitä hän tahtoo. 
Teen kaikkeni, jottei minun tarvitsisi tuntea tuota sisäisen pakokauhun nostattavaa tunnetta toisen pettyessä. Kunnes minä tunnen sen taas.

Sillä kyllähän joku lähelläni pettyy. Ja useinkin.
Joku lähelläni pettyy kun en osaakaan kuunnella niin syvästi kuin hän tahtoisi,
ymmärtää niin nopeasti kuin hän toivoisi.
Kun olenkin väsynyt ja kärttyinen silloin,
kun toinen odottaa aurinkoa ja lämpöä.
Kun vetäydyn ja sulkeudun omaan tilaani silloin,
kun toinen tahtoisi minulta läheisyyttä ja läsnäoloa.
Silloin, ainakin. Silloin kuin niin monesti muutenkin.

Valehtelisin jos sanoisin, että minusta on tullut elämän, iän tai kokemuksen myötä kovasti paksunahkaisempi.
Että tuntisin oloni nykyään paljon vähemmän hankalaksi, hengitykseni vähemmän kireäksi silloin,
kun joudun laittamaan omat tarpeeni toisen toiveiden edelle.
Totuus on, että tuo hetkellinen epämukavuus on yhä miltei yhtä voimakas kuin mitä se on ollut ikänä.
Se mikä on kuitenkin muuttunut on, etten enää anna tuon epämukavuuden välttämisen määrittää omaa toimintaani,
ohjata omaa elämääni.
Annan itseni tuntea 
pakokauhuni siitä, mitä käy nyt kun en olekaan kaikista ja kaikille täydellinen ja kaikkea aina,
näen pienen tytön minusta, joka vielä uskoo tämän merkitsevän maailmanloppua,
rutistan häntä mielessäni rauhoittavasti  ja annan tuon tunteen mennä.

Sillä minun tarpeistani minun on huolehdittava.
Ainoastaan minun tarpeeni voin minä lopulta todella tuntea.
Minun tarpeistani, en kenenkään muun, voin minä ainoastaan lopulta vastata.
Ja ainoastaan silloin, ainoastaan kun otan vastuun omista tarpeistani,
kun tuon suhteeseen näkyväksi ja kuuluvaksi myös omat toiveeni,
olivat ne sitten kuinka ristissä toisen odotusten kanssa tahansa,
voi rehellistä, aitoa,
ja varsinkaan tervettä suhdetta minun ja toisen välillä
olla olemassa ollenkaan.

“Sinun ei tarvitse pitää huolta minusta. Pidä huolta sinusta.  Ja jos tahdot, pidä huolta meistä”.

Minua ärsyttää vähäsen, kun tämän miehen täytyy olla minua fiksumpi.
Mutta tänään kuten niin monesti aikaisemmin hän kuitenkin on.
Jos aion, kuten minä aion, luoda elämääni ihmissuhteita,
jotka ovat jotain muuta kuin kipeä kopio lapsuudestani,
joissa minä toimin jotenkin muuten kuin tuo hätääntynyt kuusivuotias menneisyydestäni,
minun on uskallettava luottaa toiseen tarpeeksi antaakseni hänen kantaa vastuun omista tunteistaan ja tarpeistaan.
Minun tehtäväni on pitää huolta omistani.
Pitää huolta omista tunteistani ja tarpeistani, ja tuoda nämä tarvittaessa esille, vastuullisesti ja välittävästi, silloinkin, kun ne haastavat tai harmittavat.
Tämän rehellisyyden ja rohkeuden,
ja ainoastaan tämän rehellisyyden ja rohkeuden myötä minä voin omalta osaltani antaa oikean mahdollisuuden tälle suhteelle; antaa mahdollisuuden, ja pitää huolta meistä.

Aito suhde edellyttää minulta sitä,
että uskallan antaa toisen nähdä minut omana itsenäni.
Että uskallan antaa toisen rakastaa,
jos hän on rakastaakseen,
minua tällaisenä:
paikoitellen hankalana, tarvitsevana, väsyneenä, epäsosiaalisena ja itsekkäänäkin.
Toisin kuin menneessäni, tänä päivänä minulla on kuitenkin varaa ottaa tuo riski.
Minulla on varaa antaa toisen nähdä myös heikkouteni ja pettymyksen tuottava epätäydellisyyteni.
Minulla on varaa, sillä enää en, toisin kuin tuolloin joskus, ole riippuvainen siitä,
rakastaako tämä toinen minua tästä kaikesta huolimatta.
En ole enää riippuvainen tästä, sillä minä tiedän tuli mitä tahansa,
että minä rakastan itseäni.
Ja minulla,
oi aikuisuuden autuus,
on kyky, ja valta
pitää huolta omasta, paikoitellen hankalasta,
aina epätäydellisestä
itsestäni.

 
****screen-shot-2017-01-10-at-08-54-16
Minulla on ilo olla mukana vierailevana valmentajana lauantaina 21.1. Herkkä ja vahva -sivuston Marika Vepsäläisen järjestämässä Miten voit tehdä herkkyydestä voimasi ihmissuhteissasi -valmennuspäivässä Arkadia-kirjakaupassa Helsingissä.

Keskustelun, harjoitusten ja musiikin kautta käsittelemme tällöin pintaa syvemmältä omien tunteidemme,
tarpeidemme ja itsestä huolehtimisemme tärkeyttä herkän ihmisen suhteessa itseensä ja toisiin.
Voimistamme valmiuttamme erottaa omat tunteemme toisen tunteista,
opimme keinoja tunnistaa ja vastata omiin tarpeisiimme yhä selkeämmin
ja luomme perustaa yhä läheisimmille, yhä avoimemmille ja  paremmin voiville ihmissuhteille.

Lisätietoja tapahtumasta ja tähän osallistumisesta löydät täältä
ja oman paikkasi valmennukseen voit lunastaa täältä.

Aiheessa Itsen hyväksynnästä, Rakkaus | Kirjoita kommentti

Hei Sinä,

Tämä sivusto aikoo muuttua takaisin Rakastetun kehon ja Rohkeasti eletyn elämän resurssilähteeksi.
PIAN.

Sitä odotellessa….

Menneiden tekstieni parhaimmistoa yhdessä lempeästi jykevien haasteiden kanssa
olen koonnut Kehorakkausradikaali- e -kirjaksi,
Jonka saat omaksesi, täysin ilmaiseksi, poikkeamalla yllä olevan linkin sivulla.

Sinulle,
juuri nyt,
toivon hurjasti
pehmeyttä,
lempeyttä,
ja nautintoa.

Tästä sydämestä – sille.

Alma

Ps. Lisää musiikistani ja minusta sen tekijänä löydät täältä

Aiheessa Aiheeton | Kirjoita kommentti