Kirje jokaiselle miehelle, jota olen koskaan rakastanut

Joku teistä tietää sen vahvemmin,
toinen ehkä vain aavistuksena,
joku ei ehkä enää usko ollenkaan.
Mutta minä olen rakastanut. Sinua.
Ja paljon.

Minä olen nähnyt sinussa sellaista kauneutta,
joka vetää hengityksen mukanaan, vie melkein kokonaan.
Sellaista, joka saa silmät kostumaan ja palan nousemaan kurkkuun.
En usko, että sinä tiedät lainkaan, miten paljon sinussa näin.
Vaikka siitä yritinkin kertoa, tuskin sain sanottua puoliakaan.

Minä olen nähnyt sinussa myös kovuutta ja kipua,
joka on painettu alas niin monta kertaa, että varmaan usein uskot, että sellainen paino siellä kuuluukin olla.
Olen jo oppinut, ettei ole minun tehtäväni ole koittaa ottaa sitä pois.
Anteeksi minä tahdon pyytää sitä, että yritin.
Sinun se oli, sinulle se kuului ja jos nyt alkaisimme alusta,
toivon, että osaisin pysyä rinnalla, mutta olla yrittämättä tehdä puolesta.

Minä olen päästänyt sinua lähelle, vaihtelevasti.
Aika paljon useammin olin mielummin se vahva,
se tyyni, se muka rohkea kuin se, joka hajoaa murusiksi.
Niinä muutama kertana kun en pystynytkään pistämään vastaan,
kun murenin ja annoin näkyä sen herkän ja haavoittuvan, jota olin niin kovasti koittanut pitää piilossa,
sinä näytit minulle,
että ainoa tapa olla todella yhdessä on uskaltaa olla sekä se, joka tukee, että se, jota tuetaan.
Vieläkin minä opettelen, pääosin kauhuissani.
Mutta kun eniten vapisen, minä muistan sinun sanasi ja kasvosi
ja uskallan ehkä vähän,
ehkä vähän enemmän.

Minä olen sinulle kiitollinen. Aina.
Kiitollinen niistäkin päivistä,
joiden sumeudessa ja raskaudessa me hukkasimme toisemme,
kadotimme itsemme, hetkittäin kokonaan.
Niistä, jolloin muutuimme väsyneiksi kaiuiksi ja katkeruudeksi,
kaivaten niin kovasti lähelle, työntäen niin hurjasti pois.
Kiitollinen kaikesta siitä, mikä oli niin kovin hyvää ja kaikesta siitä,
mikä oli niin tajuttoman kestämätöntä.

Ilman kaikkea sitä, ei olisi minua tällaisena, nyt.

Sydän on lihas, joka vahvistuu käytössä,
viisaus on voima, joka kasvaa eläessä,
ja rakkaus on jotain,
mikä ei koskaan kulu hukkaan.

Minä olen saanut rakastaa. Sinuakin.
Se on aika paljon,
se.

Kun sanon, mitä sinulle toivon,
en voi olla toistamatta jo niin usein toistettuja lauseita.
Onneksi tämä on maailma, jossa niitä on toistettu ja,
jossa niitä toistetaan.

Minä toivon sinulle rakkautta.
Toivon sitä lämpimänä, 
elämääsi kantavana voimana.
Toivon sitä kaiken sen vuoksi, mitä olet,
ja kaikesta siitä riippumatta.

Ja toivon,
että vaikka vain ohikiitävästi,
sinä näkisit itsessäsi edes vilauksen siitä kaikesta,
mitä minä sinussa näin.

Kaikki revontulten miljoona väriä.
Laulut, jotka ovat liian kauniita ääneen laulettaviksi.
Miehen.
Ehjän ja rikkinäisen samaan aikaan.
Kaiken pelkonsa kanssa niin hemmetin rohkean.
Rakastetun.

puu miehelle

Aiheessa Elämä, Itsen hyväksynnästä, Rakkaus | Kirjoita kommentti

Kaikki se, mitä muistin. Se yksi, jonka unohdin.

Selälläni, lattialla,
aamu-unisena,
kehoani hitaasti herätellessäni havahduin:

Olin unohtanut jotain.

Olin muistanut hoitaa hommat ja tehdä tämän ja tuon.
Olin muistanut ehtiä sinne. Tulla takaisin tuolta.
Olin muistanut muistaa pakata sen ja tämän,  olin muistanut soittaa sinne,
peruuttaa sen,
varata tuon.
Olin muistanut miettiä eteenpäin ja katsoa taaksepäin ja pohtia otsa kurtussa sitä,
miten tästä seuraavaksi.
Mutta olin unohtanut.
Kaiken sen keskellä olin unohtanut.

Olin unohtanut olla onnellinen. 

Tämä talvi on harmaa.
Ja pimeä.
Kiistatta.

Kun en pidä huolta,
tai oikeastaan,
kun rupean pitämään ainoastaan huolta,
meinaan unohtaa.
Unohtaa, että se, että rupean selviytymään ja puristamaan hammasta yhteen,
on kuitenkin aina
minun valintani,
minun tekosiani.

Tähän talveen on, tunnustan kiillottamatta,
kuulunut näillä suunnilla, niin kuin varmasti niin monella muulla,
sydänsuruja, väsymystä, hetkittäistä yksinäisyyttä, joitakin isoja kauhallisia hämmennystä
niin kuin myös huolta.

Mutta niin usein minä unohdan,
unohdan, ettei onni ole jotain,
joka saapuu, kun se, mikä mikä minua haastaa on siirtynyt sivuun.
Onni on jotain, mikä voi kulkea mukana sen kaiken rinnalla.
Jotain, mitä minä voin kantaa mukanani kaiken sen rinnalla,
Onni on jotain, jolle minun tehtäväni on tehdä tilaa sen kaiken rinnalla.

Onnellisuuspuuro

Niin usein huijaan itseäni,
Huijaan ja vakuutan,
että onni odottaa minua sen seuraavan suuren muutoksen mutkan takana.
Että sitten, kun löydän hänet,
tai ehkä hän minut.
Sitten, kun avautuu se ovi,
sitten, kun löydän sen vastauksen.
Sitten, kun tuonne ei enää satu.
Sitten, kun niillä, joita rakastan on kaikki hyvin.
Sitten, kun Trump ei ole enää Yhdysvaltain presidentti.
Sitten,
sitten,
sitten…
Sitten minulla ja Onnella on vihdoin aikaa olla yhdessä.

Onni on kuitenkin minua paljon käytännönläheisempi, rationaalisempi, viisaampikin otus.
Se ei odota suurta ja ihmeellistä,
vaan istuu kärsivällisenä,
odottaa huomiotani väsymättä,
ihan niissä kaikista pienimmissä hetkissä.
Aamun hämärässä kahvin tuoksun levitessä, olkoonkin sitten vähän sotkuiseen keittiöön.
Onnea ei pienet tiskipinot häiritse.
Kevättalven auringon yltäessä kasvoilleni siirtyessäni täältä sinne.
Onnella ei ole kiire, vaikka minulla olisi.
Ystäväni naurun kantautuessa korviini,
tämän lämmön hehkuessa vierelläni.
Onni ei jaksa murehtia siitä, mitä on olla myöhemmin illalla yksin.

Onni ei odota.
Onni vaan on.
Ja miettii huvittuuneena,
että milloinkohan minä taas muistaisin,
muistaisin liittyä sen seuraan.
Ihan vaan,
tässä ja nyt.
Sopivasti levällään.
Perillä en yhtään missään.
Matkalla, jonnekin,
ehkä onni tietää minne,
minä ainakaan en.

En usko,
että Onnea lopulta niin kovasti tuo ” minne?” edes kiinnostaa.
Tärkeintä on hälle,
että sinne kompuroimme,
monen mutkan kautta jos tarve,
yhdessä. 

Aiheessa Elämä, Rakkaus | Kirjoita kommentti

Ole kiltti. Älä laihduta. Sano kyllä.

Ystäväni kysyi minulta vinkkiä uudelle vuodelle siihen, miten omaa kehoansa voisi alkaa arvostamaan vähän enemmän.
Miten voisi ihan vaan voida vähän paremmin.
Katsoa itseään vähän lempeämmin. 

Myöhäisillan unihiekat silmissä, pähkinäkeksiä poskessa olin hetken hiljaa,

ja päädyin sitten valitsemaan kuusi yksinkertaista sanaa:

”Ole kiltti. 
Älä laihduta. 
Sano kyllä.”

Ole kiltti.
Joka päivä,
ihan joka hetki,
tämä keho tekee parhaansa ollakseen puolellani.
Se uudistaa ja parantaa, putsaa ja vahvistaa, puolustaa ja elvyttää minkä vain kykenee.
Se toimii näin silloinkin, ja usein erityisesti juurikin silloin, kun olen itse sitä mieltä,
että olemme ihan sukset ristissä:
kun keho uupunut vaikka tahtoisin tehdä ja tehdä
tai kun sen kipu pysäyttää minut kun tahtoisin vain mennä ja mennä.

Olen kiltti.
Parhaani mukaan.
Annan keholleni, niin hyvin kuin vain osaan, sitä mitä se kertoo tarvitsevansa.
Ja se kyllä kertoo.
Keho kertoo väsymättä,  eikä sen kieli ole juuri ollenkaan niin monimutkainen
kuin mitä välillä tästä uskomme.
”Lepoa, Vettä”,
se kuiskaa pehmeästi. 
”Ruokaa: vihreää, lämmintä, pehmeää, raikasta, suolaista, makeaa”,
se kertoo kärsivällisesti. 
”Liikettä – nopeaa, pehmeää, voimakasta, venyvää, hidastavaa, virkistävää”,
se vihjaa lämpimästi.
”Lämpöä, lempeyttä, kosketusta”
se pyytää kauniisti.

Opettelen, päivä päivältä käyttämään kehoni kuunteluun aina vain
vähän vähemmän päätä ja vähän enemmän vatsanpohjatuntumaa.

Vannon kaikessa kehosta huolenpidossani ehdottoman epätäydellisyyden nimeen.
Ja olen ihan vaan
kiltti. 


Älä laihduta.
Kaikki se, minkä kuvittelemme odottavan siellä, missä painamme ”x-kiloa vähemmän
on löydettävissä
kestävämmin, syvemmin ja ehdottomasti,
väkivallattomammin

sen kautta, 
miten löydämme tapamme,
vähä vähältä,
välittää itsestämme ja kehostamme, vähän enemmän

Sama pätee kaikkeen siihen ”itsestämme huolenpitoon”, 
jonka onnistumisen mittari on muutos kehomme ulkoisessa,
oli se sitten painossa, muodossa tai mitassa. 

”Niin, niin mutta”, sanoo minulle moni, ”sitten, kun olen vähän laihempi/kiinteämpi/pyöreäpakaraisempi
minun on helpompi pitää itsestäni sellaisena kuin olen”.
Tällainen ehdollinen rakkaus toimii kehon kanssa aivan yhtä hyvin kuin parisuhteessa ja ystävyyssuhteessa:
”Meidän suhteemme tulee olemaan täydellisen rakkaudellinen, kun sinä vaan ensin muutut”.
Niin. Juu. Ei. 

Hyvässä ja haastavassa, olemme liitossa kehomme kanssa elämämme loppuun asti.
Mitä jos pyrkisimme suomaan, luomaan, tahtomaan,
pienin pienin hetki hetkeltä tehtävin valinnoin kehollemme hyvää oloa, tässä ja nyt.

Tälle keholle.
Juuri tällaisena.
Tässä ja nyt.

Kehomme muutos ei johda hyvään oloon. 
Mutta jos muutos on keholle aidosti tarpeen,
hyvä olo, varjeltu, hellästi huolehdittu, 

johtaa tähän,
väistämättä. 

Sano kyllä
Tähän tarvitaan jonkin verran luottamusta,

hitusen harjoitusta
ja alkuunsa mahdollisesti montaa opittua ja totuttua vasteen kulkemista
mutta olen täysin vakuuttunut siitä, 
ja tie aitoon, 
syvään, 
pakottomaan ja kestävään hyvään oloon löytyy sen kautta, 
että opimme sanomaan kehollemme, 
aina ja uudestaan
kyllä.

Käytämme tuskallisen ison ajan elämästämme,
osan energiastamme ja määrän ajatuksistamme siihen,
että sanomme
kehollemme,
sen kaipauksille, mieliteoille ja kutsuille:

”Ei”

Meillä on varaa luottaa vähän enemmän.
Meillä on varaa antaa periksi,
niin kuin keho antaa rakastavan kosketuksen alla,
vähän rohkeammin.

Kun seuraavan kerran pohdit työpäivän jälkeen lähtisitkö kävelylle vai uimaan vaiko kotiin vetämään pitkiä päiväunia,
pysähdy hetkeksi kuuntelemaan kehoa,
tunnustelemaan sitä,
mitä kohti tämä sinua ohjaa.
Kun pohdit lounastunnilla sitä, mitä valitsisit vitriinistä, 
ota muutama rauhaisa hengitys ja kuulostele, sitä, 
mikä sinun kehollesi juuri nyt tuntuisi hyvältä.
Pysähdy aistimaan sitä,
missä tänään on hyvänolon pohjoinen, 

ei siksi, että  pitäisi olla, 
vaan siksi, että juuri tuo vaihtoehto tuntuu juuri tänään siltä, 
mitä juuri Sinun kehosi tarvitsee.

Uskalla sanoa kyllä sille, mihin kehosi sinua ohjaa,
mitä se pehmeästi pyytää
ja valmistaudu löytämään hyvä olo –
ei ulkoisesti täydellinen, 

ei yli-inhimillisen optimaalinen, 
mutta kokonaisvaltainen, 
lämmin ja alati vahvistuva, 
vastustamattoman hehkuva –
Kyllä. 

******

Psst! 

Kokonaisvaltaisesta, kehoa kuuntelevasta hyvästä olosta ja vastustamattomasta hehkusta
jatkamme syvää ja hyvää tekevää keskustelua huomenna perjantaina 20.1. Keidas by Lumo:ssa
järjestettävästä Omalempi-illassa  klo 18-20.00  
Mukaan mahtuu vielä muutama osallistuja!
Lisätietoja tapahtumasta löydät täältä  ja ilmoittautua voit suoraan osoitteeseen info@keidasbylumo.fi.

Aiheessa Aiheeton | Kirjoita kommentti